Sinä jaksoit aina sanoa minulle, että joku päivä kaikki muuttuisi. Että joku päivä, joku helvetin päivä, minäkin saisin rikottua kahleet ja astuttua ulos maailmaan, tähän ihmismielen tuhoamaan iänikuiseen maailmaan. Ettei minun enää tarvitsisi pelätä, ei enää tarvitsisi kaivaa omaa hautaani , ei tarvitsisi hapuilla eteenpäin, kontata, ryömiä, anella apua. Sinä lupasit olla aina vierelläni pitämässä minusta kiinni, etten astuisi pois polulta ja kaatuisi.
Ja minä uskoin kaiken. Minä uskoin joka vitun sanan, joka vitun lapsellisen, olemattoman lupauksen jonka sinä minulle kuiskasit. Kaikki mitä sinä minulle sanoit, vapautti minut kuin vesipisara aavikolla, kuin pelastusrengas myrskyntuhoamassa laivassa. Minä jaksoin uskoa siihen, että sinä olisit siinä minun luonani. Et jättäisi minua, avutonta, voimatonta lapsiraukkaa, tähän paskamaiseen yksinäisyyteen, vaan seisoisit vasten myrskyä ja tuskallisia tunteita.
Kai olisi pitänyt tajuta, että sinäkin olit vain harhaa. Ohikiitävä hetki, sellainen jonka ajatteleminen satuttaa, mutta jota kuitenkin ei voi unohtaa.. Tai siis, miksi sinä olisitkaan minusta välittänyt? Haalea, yksinkertainen tyttö, jonka silmät olivat piilossa elottomien, kiillottomien hiusten varjoissa, ja jonka kasvoilla loisti iänikuinen väsymys. Mitä ihmeellistä minussa oli? Mitä ihmeellistä olisi muka olemattomassa tytössä? Tytössä, joka oli näkymätön?
Silti sinä olit siinä, toistelemassa nimeäni, koskettamassa hiuksiani. Kuiskimassa paskamaisia toiveita, lupauksia, haaveita, joiden tiesit satuttavan minua enemmän kuin yksikään veitsi tai ase voisi satuttaa. Sanasi, kuten monien nimettömien sanat aikojen mittaan ovat heiveröisiä tyttöjä satuttaneet, avasivat kaikki vitun haavat, jotka taas kerran pakottivat minut tuskaan. Helvetin liekkeihin.
Luulin että sinä olisit muuttanut kaiken. Olisit pelastanut minut, uskonut minuun, välittänyt minusta, rakastanut minua. Vielä mitä, kaikki oli niin helvetin päinvastoin. Sinä vangitsit minut kehooni, annoit ajatusteni tuhota, lyödä, sitoa ja raiskata minut. Pistit minut matalaksi, olit minulle kuin jumala, jota minä jaksoin aina kunnioittaa. Rakastaa.
Sinä vitun kusipää, käytit minua hyväksesi ja sitten vain häivyit. Annoit toivoa, annoit lupauksia, annoit minulle kaiken mitä halusin, kaiken siitä satumaailmasta, vesivärein maalatusta taivaasta. Autoit minut pystyyn kun minä kaaduin. Autoit uudelleen. Ja uudelleen. Kunnes sinä paskianinen et enää ojentanutkaan kättäsi minulle, vaan jätit minut makaamaan maahan. Katsoit minua ja nauroit. Ja vittu sylkäisit päälleni ennen kuin käänsit selkäsi.
Ja minä olin yksin, unohdettu ja turmeltu. Ajattelemattomilla ajatuksilla poispilattu ja uuden uskon toivosta irtirevitty. Riisuttu ja liattu. Helvetillisesti tuhottu.
Kai minä vain halusin nähdä sinun kärsivän, niin kuin sinä olit saanut minut kärsimään. Halusin että sinä kituisit yhtä paljon kuin minäkin, ja sitäkin enemmän. Tahdoin nähdä pelon, inhon sinun silmissäsi, tahdoin kuulla sinun anelevan apua, jotakuta auttamaan sinua, pientä viatonta poikaparkaa. Ja paskat. Ennen kaikkea, halusin että sinä ymmärtäisit miten paljon minä sinua rakastin, ja miten miten sinä minut raa'asti sanoillasi tapoit. Vittu, sanoillasi.
Ja kun viimein luulin että olin jo pohjalla,
koko maailma romahti.
Ja minä huusin.